Oluelle-pakina

Olut ja sen valmistus ovat olleet viime vuosikymmenet tasavaltamme presidenttien suojeluksessa. Presidentit ovat käyneet ennakkoluulottomasti juhlimassa panimoiden merkkipäiviä, joissa myös kuohuva mallasjuoma on valtiomme päämiehille ja -naiselle myös maistuneet. Olutta on myös tarjoiltu presidentinlinnan juhlissa ja päivällisillä.

Presidentti Urho Kekkosesta ja hänen olutsuhteestaan on olemassa lukuisia tarinoita. Kekkoselle maistui erityisesti varsinaissuomalainen Aura-olut, jota hän tarjosi Tamminiemen saunassa vierailleen kovien löylyjen välissä.

Kekkosesta on jäänyt jälkipolville tarina hänen vierailustaan Lapin Kullan 100-vuotisjuhlilla Tornion panimolla vuonna 1973. Hänelle tarjottiin silloin merkkivuoden kunniaksi pantua juhlaolutta, jota maistettuaan presidentin kerrotaan tokaisseen, että ”hyvästi selvä päivä”.

Yksi monista tunnetuista Kekkos-valokuvista on otettu presidentistä hörppäämässä puisesta haarikasta supisuomalaista sahtia, joka maistui myös hänen seuraajalleen Mauno Koivistolle. Nimittäin presidentti Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto vierailivat 1988 Helsingissä järjestetyssä Finlande-maaseutunäyttelyssä.

Kierroksensa aikana presidentti pysähtyi Lammin Sahdin osastolla. Niinpä toimitusjohtaja Pekka Kääriäinen maistatti presidenttiparille sahtia aidosta katajahaarikasta. Keski-Häme -lehden mukaan presidentti piti lammilaisesta perinnejuomasta kovastikin. Koivisto sai tilaisuudesta sai haarikan muistoksi, mistä hän muisti kiittää Kääriäistä erikseen joulukortilla.

Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren suu ei ole tuohesta, ainakaan mitä tulee oluen suhteen. Ahtisaaren kampanjamateriaaleihin vuoden 1994 vaaleissa kuului muun muassa oluttoppi, jossa luki, että ”Mara, vahva ykkönen”.

Suomen Olutseuran julkaisema Olutlehti kysyi vuoden 1993 viimeisessä numerossaan silloisten presidenttiehdokkaiden mielipiteitä oluesta. Vastausten perusteella sauna, ruokailu ja jano olivat tekijöitä, jotka saivat maamme korkeimpaan virkaan ehdolla olevia tarttumaan olutpulloon.

Ahtisaari kertoi lehdessä, että hän ei luopuisi millään saunaoluista. Ahtisaari oli myös pannut merkille, että ”usein keskioluen parissa käydään viisaampia keskusteluja kuin satojen markkojen viinien seurassa”.

Ahtisaaren kilpakumppaneista kuohuva saunaolut maistui myös Paavo Väyryselle, Claes Anderssonille, Raimo Ilaskivelle ja Eeva Kuuskoskelle, joka paljasti juovansa mieluiten ykköspilsneriä.

Muista ehdokkaista Sulo Aittoniemi tunnusti, että hänen suhteensa olueen oli ”tasapainoinen”. Pekka Tiainen myönsi käyvänsä oluella silloin tällöin. Ahtisaaren kanssa vaalien toisella kierroksella ollut Elisabeth Rehn kertoi pitävänsä oluensa mausta. Sen sijaan Toimi Kankaanniemi kaivoi jutussa esille alkoholittoman oluen ja lasten alkoholinkäytön.

Mara oli kuitenkin vaalin ykkönen. Vanhoista televisiokuvista käy ilmi, että valintansa varmistumista juhlinut Ahtisaari nosti ensimmäisen maljan suomalaisella oluella, kuinkas muutenkaan! 

Väistyvä presidentti Tarja Halonen ei ole kenties profiloitunut niin voimakkaasti olueen kuin edeltäjänsä. Olutta ja suomalaista panimoteollisuutta hän ei suinkaan ole unohtanut. Vuoden 2003 alussa Halonen teki vierailun Olvin panimolle Iisalmeen. Vierailun kunniaksi Olvi-säätiö julisti Halosen nimeä kantavan 20 000 euron suuruisen tutkimusapurahan.

Halosen kausilla presidentinlinnassa olut on ollut esillä ruokapöydässä viinien ja vesien kera. Sekä tummaa että vaaleaa Linna-olutta on tilattu viime vuosina kotimaisilta pienpanimoilta. Sitä ovat panneet ainakin Laitilan Wirvoitusjuomatehdas ja Stallhagen. Olut on varustettu omalla erikoisetiketillä.

Seuraavat presidentinvaalit käydään tammikuussa 2012. Olutpuolue on saanut myös muutaman ehdokkaan vaaleihin mukaan. Gallupeissa vahvoilla ollut Sauli Niinistö ei syljeskele olutlasiin. CV:stä käy myös ilmi, että opiskeluaikoinaan Niinistö on myös työskennellyt Auran panimolla sekä Alkon myyjänä.

Kihti on vaikeuttanut Paavo Lipposen olutharrastuksia, mutta on hänkin ehtinyt käydä panimoilla. Lipponen kävi vihkimässä eduskunnan puhemiehenä ollessaan Hartwallin Lahden-tehtaan.

Peruslagertuoppi istuu Timo Soinin kouraan, mutta Paavo Väyrynen on enemmän marjaviinimiehiä. Paavo Arhinmäki tiedetään olutmieheksi, joka pitää hoviaan Kallion baareissa. Oluella viihtyy myös Pekka Haavisto.

Siron olutlasin voisi istuttaa Eva Biaudet’nkin käteen, mutta Sari Essayahille se ei yksinkertaisesti sovi. Rajansa kaikella.

Vaalit tulevat menevät, kuten olutpakinat. Tämä oli tällä erää viimeinen Oluelle-kirjoitus. Pakinoita kertyi yhteensä 26 runsaan kahden vuoden aikana. On aika kiittää lukijoita runsaasta palautteesta. Tapaamme jatkossa oluella, HOK-Elannon OlutHuoneissa!

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, joka ei juo kahvia eikä maitoa. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

Meillä on otettu tavaksi kääntää kelloja tunnin verran taaksepäin lokakuun viimeisenä sunnuntaina. Kellojen siirtäminen onkin monille näkyvin merkki kesän ja kasvukauden päättymisestä sekä vuodenkierron kulkemisesta kohti pimeimpiä kuukausia. 

Ennen muinoin näihin aikoihin vietettiin kekriä, jolloin karja tuotiin sisälle, tehtiin syysteurastukset, laitettiin jyvät laariin ja juurekset säilöön pitkän talven varalle. Satokauden päättymistä juhlittiin porukalla, ja juhlaan valmistettiin tietysti omat oluet.

Suomessa valtionkirkko viettää samaan aikaan pyhäinmiestenpäivää, joka on istutettu almanakkaan lauantaille loka- ja marraskuiden vaihteeseen. Silti Kekrin ja pyhäinpäivän rinnalle olemme parhaiten omaksuneet amerikkalaisten kaupallisen riekkujaisjuhlan, Halloweenin, joka on alun perin kelttiläisten kansojen talven alkamisen vuosipäivä.

Jotta jokin olisi meillä omaa ja naapurimaidemme kanssa aidosti yhteistä, voisimme syksyn varsinaisena olutjuhlana ryhtyä pitämään Martinpäivää, jota suomalaisessa kalenterissa vietetään uskonpuhdistaja Martti Lutherin syntymäpäivän mukaan. 10. marraskuuta. Vanhassa maailmassa Martin juhliminen juontaa juurensa vieläkin kauemmaksi, nimittäin 300-luvulla eläneeseen pyhimykseen Martinus Toursilaiseen, joka haudattiin 11. marraskuuta vuonna 397.

Martinus Toursilainen on nimetty vanhoissa legendoissa anteliaisuuden esikuvaksi. Tietämän mukaan hän syntyi Sabariassa, nykyisen Unkarin alueella vuonna 315 tai 316 ei-kristityn upseerin poikana. Nuori mies valitsi sotilasuran, ja hänen tiensä vei Pohjois-Ranskan Amiensiin.

Amiensin kaupungin portilla Martinus kohtasi kerjäläisen. Nuori ritari leikkasi köyhälle vaatteeksi puolet omasta viitastaan. Seuraavana yönä Martinuksen kerrotaan kohdanneen näyssä Kristuksen, joka oli pukeutunut samaiseen viitanpuolikkaaseen. Näyn voimasta Martinus jätti sotilasuran ja siirtyi kirkon palvelijaksi. Kuolemansa jälkeen Martinus Toursilainen nimitettiin pyhimykseksi.

Jälkimmäinen Martti eli Martti Luther syntyi 10. marraskuuta 1483 Eislebenissä, nykyisessä Saksi-Anhaltin osavaltiossa, joka eli edesmenneen DDR:n alueella. Hänet kastettiin jo seuraavana päivänä, joka oli Pyhän Martinuksen päivä ja jonka mukaan hän sai myös nimensä. Kuten tunnettua, kasvettuaan aikuiseksi Lutherista kehkeytyi suuri oluenystävä. Erityisesti hänen nimeensä liitetään bockeihin eli pukkioluisiin.

Bockien historia juontaa juurensa Ala-Saksin Einbeckin kaupunkiin, joka oli keskiajalla tärkeä hansaliiton kauppateiden risteys. Einbeckissä pannut oluet olivat vahvoja, koska niiden piti kestää pitkät kuljetusmatkat. Luther oli näiden vahvojen ja tummien bockien suuri ystävä. Kun uskonpuhdistaja asettui poikkiteloin keisaria ja katolista kirkkoa vastaan Wormsin valtiopäivillä, hänen väitteitään pohjustivat Einbeckin kaupungin sponsoroimat vahvat oluet.

On paljolti Lutherin ja einbeckiläisen oluenpanotaidon ansiota, että bockien valmistus on saanut elää näihin päiviin saakka. Alkuperäiset bockit tulevat syvältä Saksasta, mutta onpa niillä omat juurensa Pohjois-Amerikassa, Afrikan Ambomaalla eli nykyisessä Namibiassa sekä täällä kylmässä Pohjolassa, eritoten Norjassa saakka.

Yhtäläistä niillä on saksalaisten juurien lisäksi myös itse nimi. Bock-sana (suom. pukki) esiintyy eri muodoissaan monissa germaanisissa kielissä. Pukki-merkityksestä johtuen oluiden etikettejä ja tunnuksia koristaa pukki sarvineen.

Palatkaamme takaisin Martin juhlintaan. Marttina on viimeistään aika heittää hyvästit menneelle suvelle ja sen vaaleille oluille, ja kaivaa kaapeista pitkään kypsyneet bockit ja niitä vahvemmat dobbelbckit eli tuplapukit iltojamme lämmittämään.

Maranpäivästä saisimme siis oivallisen olutjuhlapäivän talveksi kääntyvään syksyyn. Aito pukkinaamari sopisi siihen juhlaan paljon paremmin kuin Halloween-naamari tai Coca-Colan lanseeraama kuuraparta vuoden vaihteen Pyhän Nikolauksen juhlaan, jota lastenjuhlaksi ja jouluksi kutsutaan. Maran-juhlinnan keskipisteenä voisi toimia pieni Pyhän Martinuksen nimeä kantava varsinaissuomalainen Marttilan pitäjä, joka vietti vastikään 600-vuotisjuhliaan.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, joka ei juo kahvia eikä maitoa. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria. HOK-Elannon OlutHuoneiden talviolutviikoilla on tarjolla maukkaita bockeja ja muita talven lämmittäjiä. 

Suomalaisesta oluesta on kirjoitettu jälleen helteisen kesän jälkeen tuhansia rivejä lehdistössä ja taitettu peistä tuntitolkulla radio- ja televisiokanavilla. Raittiusaatteen humalluttamat poliitikot ovat lietsoneet keskustelua vaatimalla yli 3,5-prosenttisia oluita valtion monopolikaupan hyllyille. Taiston tuoksinassa panimoteollisuus on pyrkinyt puolustamaan omia ja osakkeenomistajiensa etuja olutravintoloiden ja pienpanimoiden joutuessa räpistelemään rinnalla lähes huutolaispojan asemassa.

Yhteinen argumentti – niin hyvässä kuin pahassa – on ollut se, että Suomi on olutmaa. Me suomalaiset olemme saaneet nauttia oluitamme jo vuosisatoja. Oluenvalmistus ja -nautiskelu ovat tapahtuneet milloin enemmän tai vähemmän valtiovaltaa edustaneiden kruunun ja esivallan sekä nykyisin verohallinnon ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kurissa ja nuhteessa.

Tilastojen mukaan jokainen meistä suomalaisista juo keskimäärin 86 litraa olutta vuodessa. Tästä määrästä 4,5 litraa tulee matkustajatuontina ulkomailta. Kotivalmistuksen osuus on kuin itikan pissa Itämeressä eli promilleluokkaa. Meidän suomalaisten piikkiin lasketaan myös maassa vierailevien lähes 10 miljoonan turistin juomat oluet.

Kansainvälisissä oluttilastoissa Suomi lasketaan kuuluvaksi jopa kärkikymmenikköön. Suomea olutmaana tukee myös se, että oluen verotus on meillä Euroopan Unionin ylivoimaisesti korkein. On siis, mistä ottaa. Ja siitähän otetaan.

Vertailun vuoksi me suomalaiset lipitämme kahvia yli 150 litraa ja kittaamme maitoa reilut 130 litraa vuodessa. Virvoitusjuomia kansaan uppoaa yli 60 litraa ja mehujakin lähes 50 litraa. Piimää ja viinejä kuluu kumpaistakin noin 12 litraa. Lonkeroita ja siidereitäkin vajaat 10 litraa per kärsä.
Olemme olutkansaa myös tuotteiden määrässä. Vielä reilut parikymmentä vuotta sitten Suomi oli melko yksitotinen maa valikoimien suhteen. Panimoyhtiöitä oli kolme ja niilläkin tuotantolaitoksia vain yksitoista. Piskuinen Lammin Sahti oli toki saanut Alkolta sahdin valmistusluvan, mutta sitä ei noteerattu virallisissa tilastoissa.

Vuotta 1989 jotkut pitävät vaahtovallankumouksen vuotena, kun noin 30 kotimaisen tuotemerkin, joihin mukaan laskettiin kaikki I, II ja IV-veroluokan oluet, rinnalle tuli hurjat 16 tuontiolutta. Ne olivat kaikki erivahvuisia lagereita Hartwallin Itävallassa valmistuttamaa Karjala Weizenfestiä lukuun ottamatta.

EU-jäsenyys 1995 avasi tuontimarkkinat levälleen ja synnytti maahan koko joukon pienpanimoita. Harva nykypolven olutbongari osaa arvostaa kehitystä, joka Suomen olutkartalla on tapahtunut parin viime vuosikymmenen aikana.

Itse asiassa 2000-luku on ollut vahvaa kansainvälisten mallasjuomien ja koko ajan laatuaan parantaneiden kotimaisten pienpanimotuotteiden esiinmarssia. Panimoidemme tuotannossa olevien olutmerkkien määrä lasketaan jo sadoissa, eikä yksittäisissä kymmenissä. Panimoitakin on pian kolmisenkymmentä, ja uusia tuotantolaitoksia on myös luvassa kartalle aivan lähiaikoina.

Laadukkaiden oluiden valtavaa kirjoa ja määrää osoittaa myös vastikään Suomalainen Olut ry:n järjestämä Suomen Paras Olut -kilpailu, johon osallistui 99 eri tuotetta lähes 20 panimolta. Kisassa mukana olleiden oluttyyppien tai -tyylien kirjo oli sekin valtava. Raati sai palkittua parhaat yhdeksässä sarjassa, vaikka tyylien laajuus ei tehnyt oikeutta kaikille tuotteille.

Kuvaavaa suomalaiselle pitkän linjan olutosaamiselle ja perinteelle on se, että kilpailun voitti Sinebrychoff Porter, jota on valmistettu yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1957. Vuonna 1989 se oli ainoa Suomessa kaupallisesti valmistettu pintahiivaolut sahdin rinnalla.

Sff Porter on kansainvälisen huippuluokan tuote, joka napsinut lukuisia palkintoja vuosien varrella. Se on päässyt mukaan muun muassa edesmenneen Michael Jacksonin 500 parhaan oluen listalle sekä Adrian Thierry-Jonesin kirjaan 1001 Beers You Must Taste Before You Die (suom. 1001 olutta, jotka sinun tulee maistaa ennen kuin kuolet).

Huolestuttavinta nykymenossa on kuitenkin se, että alkoholiverojen korotuksista syntynyt kulutuksen vähentyminen on tapahtunut ravintoloiden kustannuksella. Hintaero kaupassa ja ravintolassa myytävien oluiden välillä on kasvanut kestämättömäksi. Niinpä suomalaisesta oluesta enää 15 prosenttia nautitaan anniskelupaikoissa.

Ahtaasta tilanteesta huolimatta HOK-Elannon OlutHuoneet ovat tuoneet esille uusia suomalaisia oluita jo vuosien ajan pienpanimohanoissa ja kuukauden oluina. Pienpanimohanat ovat yksi – eikä mitenkään vähäpätöinen työväline – meidän suomalaisten olutmaun kehittämiseksi.

Toivoisi päättäjien vihdoin ymmärtävän, että olutravintolat pitävät yllä suomalaisen oluen monimuotoisuutta ja rakentavat suomalaisesta osaamiseen ja kotimaisiin raaka-aineisiin perustuvaa myönteistä kulttuuria. On surullista olla mukana todistamassa, kun pudotuspelin halutaan tapahtuvan erityisesti laatuun ja makuihin perustuvan olutkulttuurin sekä vauhtiin päässeen alan osaamisen kustannuksella.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, joka ei juo kahvia eikä maitoa. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria. HOK-Elannon OlutHuoneiden pienpanimohanassa on loka-joulukuussa Laitilan Kukko Ale.

Opiskeluaikoinani vietimme usein laatuaikaa olutkuppilassa. Kerran istuessamme pitkää iltaa ja pelatessamme noppaa jutut lipsahtivat jälleen kerran jaloihin juomiin. Kaverini tokaisi kesken jutustelun, että ”Heikki on hieno mies, hän tietää kaiken viinasta ja oluesta.”

Ymmärsin lausahduksen tuolloin enimmäkseen vitsiksi. Sitä se ehkä olikin; yksi liukas sutkaus monien samanlaisten joukossa. Mutta totta toinen puoli: ehkäpä opiskelutoverini heitto liittyikin siihen, että olin muka tietävinäni enemmän kuin tiesinkään.

Elimme silloin 1980-luvun ensimmäistä puoliskoa. Totta puhuen silloin en tiennyt juomista – viineistä ja väkevistä tai maailman oluista – juuri mitään. Hurjimmat makukokemukseni oluiden parista olin saanut nauttia muutamilla ulkomaanreissuillani, joissa pitkään valvominen oli tärkeämpää kuin hyvien makujen etsiminen.

Varsinaisesti silmäni avautuivat oluiden maailmaan ensimmäisillä Prahan- ja Lontoon-reissuillani, jotka ovat jättäneet lähtemättömät makujäljet loppuelämääni. Niitä ovat täydentäneet myöhempien vuosien oluenhuurteiset tutustumisretket panimoille, kuppiloihin ja tapahtumiin niin kotimaassa kuin eri puolilla maailmaakin.

Meillä on kaikin puolin hyvin onnistunut olutkesä takana. Se jos mikä on antanut vauhtia poliitikoiden ja virkamiesten lietsomaan kakkosolutkeskusteluun. Julkisuudessa vellova väittely on saanut minutkin pohtimaan mahdollisuutta, että kaupoissa myytävä olut vielä joskus laimennetaan. Miten silloin suu pantaisiin?

Olen mesonut monissa yhteyksissä matkustajatuonnin hurjasta kasvusta. Jopa suurempana uhkana pidän kuitenkin valikoimiemme kaventumista. Kakkosoluen myötä oluemme olisi sitä yhtä ja samaa kaljaa, jota me ennen 1970-lukua syntyneet saimme lipittää vuosikymmenet. Nykymakujen ja maistelutottumusten perusteella tuntuu hurjalta edes ajatella moista.

Olen kahden viime vuosikymmenen aikana nauttinut tuhansia erilaisia oluita. Juomieni oluiden yhteenlaskettu määrän voi laskea mieluummin tankkiautoissa kuin ämpäreissä. Jos meillä ei olisi olutta, en olisi kenties pystynyt koskaan ilman apua sekä vähentämään että aiempaa paremmin kontrolloimaan alkoholinkulutustani.

Jollei meillä olisi olutta, kirjoittaisin varmaan yhä urheilusta, jolla aloitin lehtimiesurani reilut 30 vuotta sitten. Parhaat kaverini puhuisivat vain lätkästä, fudiksesta, pesiksestä, sählystä tai uppopallosta. Tai olisin kukaties uppoutunut täysin rinnoin teatteriin, humppaan tai death metaliin. Pahimmassa tapauksessa istuisin Suomen arvostelijain liiton hallituksessa luomassa tähän maahan ”uutta ja värikästä kulttuurijournalismia”.

Jos ei olisi olutta, en olisi koskaan saanut kokea baijerilaista ja varsinkin frankenilaista vieraanvaraisuutta, enkä tietäisi, miltä tuntuu nauttia ystävien seurassa parsaa ja vehnäolutta tai tuhtia sianpotkaa maltaisten oluiden kera. Jos meillä ei olisi olutta, en voisi myöskään maistella homejuustoja sahdin kanssa tai suklaata portterin kera.

Mutta, onneksi meillä on olutta. Suomi on tällä hetkellä monipuolinen olutmaa. Helsingin, Turun, Tampereen, Oulun, Jyväskylän ja monien muidenkin kaupunkien ravintoloiden tarjontaa voi verrata lähes mihin tahansa samankokoiseen kaupunkiin Euroopassa. Monet panimoidemme oluet kestävät tukevasti kansanvälisen vertailun.

Ja minäkin alan olla olueni kanssa sinut. Koska meillä on olutta, en lotraa viinojen kanssa, nuoruusaikain sorbuksista ja carilloista puhumattakaan. Olut on, ja sillä hyvä. Nauttikaamme siitä siis.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria. HOK-Elannon OlutHuoneiden syyskuun olut on Nokian Panimon Tumma Vehnä. Pienpanimohanassa on loka-joulukuussa Laitilan Kukko Ale.

Me suomalaiset ja Suomenlahden eteläpuolella asuvat virolaiset olemme tottuneet pitämään toisiamme veljeskansoina jo miespolvien ajan. Meitä ei ainoastaan yhdistä kieli ja kulttuuri sekä yhteinen historia, vaan me olemme myös hyvin läheisiä olutveljiä; entistä savupirttien sahtiporukkaa ja oluttupien tursakkeita.

Olen viihtynyt tänä kesänä suhteellisen paljon etelänaapurissamme Virossa, kuten sadattuhannet muutkin suomalaiset. Itse asiassa istun tätäkin kirjoittamassa Etelä-Viron Viljandissa, jossa näin loppukesästä vietetään nelipäivästä perinnemusiikin festivaalia, Viljandi Folkia.

Olut on virolaisten kenties suosituin kesäjuoma. Sitä kuluu varsinkin kotona, mutta myös ulkoilmatapahtumissa ja kesäterasseilla. Jo 19:ttä kertaa järjestettävä Viljandin festivaali on musiikin ohella oikea olutjuhla, jossa tartolaisen A. Le Coqin lageria kuluu tynnyrikaupalla. Sitä saa kadunkulmista, kioskeista, ruokakojuista, kapakoista ja konserttipaikoilta. Tämän keskellä on suomalaisen hyvä viihtyä, varsinkin kun olutmukit kädessä saa kävellä paikasta toiseen kenenkään siihen puuttumatta.

Virossa käydään kovaa keskustelua alkoholin- ja myös oluenkulutuksesta. Eräässä verkkolehdessä olikin kovaa polemiikkia siitä, että Viljandin kansanmusiikkifestivaali on jo suurempi olutjuhla kuin Tallinnassa vuosittain järjestettävä Õllesummer.

Ainakin panimoilla on kova hinku olla mukana festareilla, sillä suomalaisen Olvin omistaman A. Le Coqin kerrotaan pistäneen oluenmyyntioikeuksista peliin niin suuren summan, että Carlsberg-konserniin kuuluvan Sakun oluttehtaan rahkeet eivät enää riittäneet.

Uusi eurooppalainen olutkulttuuri on vasta rantautumassa Viroon. Maan markkinoista taistelevien olutjättien Olvin ja Sakun takana on miljoonia litroja ennen seuraavien panimoiden markkinaosuuksia. Pienpanimoita maassa on alle yhden käden sormien verran. Suunnilleen yhtä paljon on myös oluen hyviä maahantuojia.

Yhden hauskimmista Viron olutkokemuksistani pitkään aikaan koin eilen paikallisessa baarissa, jossa piipahdin puraisemassa pasta-annoksen konserttien välissä. Nimittäin ravintolan listalla luki selvällä belgiranskalla, että Mort Subite Gueuze Lambic.

Jumankekka! Olisiko totta, että aitoa köössiä (so. queuze) saa Etelä-Virosta, jossa jo saksalaiset vehnäoluet ja brittien perusalet ovat suunnaton harvinaisuus? Aimon annoksen tilannekomiikkaa sisältänyt tilauskeskustelu meni jotensakin näin:

 ”Ja mitä saisi olla?”, kyyppari avasi. ”Pasta ja yks gueuze, lambic, palun”, pyysin ontuvalla virollani, ja osoitin sormella juomalistaa.

”Lambic? Ei meillä ole sellaista olutta. Onko se jotakin viiniä?”, nuori mies vastasi silmät ymmyrkäisinä.

”See on õlut. It is a Belgium beer, Belgia õlu. It is on your drink list”, sanoin hätäpäissäni vironsekaiseksi englanniksi.

Kyyppari otti listan käteensä, ja hetken sitä ihmeteltyään käveli tiskin päässä olevalle viinikaapille. Minä tepastelin perässä. Mies poimi kyljellään olevan pullon kaapista ja näytti sitä minulle. Nyökkäsin hyväksyvästi. Olimme osuneet oikeaan.

Tiskillä pyysin oluelle omaa lasia, ja ihmetyksekseni panimon logolla varustettu malja löytyi vaivattomasti. Mies tarttui pulloon avatakseen sen.

”Be careful. May I pour it by myself?, kysyin ja jatkoin heti perään, että “Before that would do you wash and rinse the glass under cold water?”.

Se oli kuitenkin nuorelle miehelle liikaa. Oluen anniskelukoulutus ei ollut yltänyt näin pitkälle. Yritin vielä ehdottaa lasinhuuhtelua viroksi sekä viittoen ja viuhtoen, kunnes sain miehen laskemaan kylmää vettä lasiin ja tuomaan sen vettä täynnä eteeni.

Sen jälkeen annoin olla. Maksoin tilaukseni, ja otin juomani. Terassilla kaadoin veden kukkaruukkuun. Kuivasin lasin ulkoa ja ravistelin ylimääräiset vesipisarat sisäpuolelta. Kaadoin lambicin varovaisesti, sekä aloin tuoksutella ja maistella juomaa. Pikkuhiljaa tyytyväisyys valtasi mieleni. Olut oli sijoituksen arvoinen, vaikka neljä euroa oli lähes kaksinkertainen hinta pasta-annokseeni verrattuna. Olin kuitenkin jälleen yhtä arvokasta kokemusta rikkaampi. Tällaista en saisi kokea itäsuomalaisessa kaljakuppilassa tai Pohjanmaan peräkylän baarissa, sillä niissä ei gueuzia tarjoilla. Mutta Virossa lähes kaikki, jopa gueuze aidossa lasissa, on mahdollista.

HOK-Elannon OlutHuoneissa lambicit ovat perusvalikoimissa. OlutHuoneilla on myös tärkeä sija suomalais-virolaisessa olutyhteistyössä. Suomen ja Viron oluenystäviä yhdistävä olutseura Olutsilta–Õllesild kokoontuu OlutHuone Milenkassa joka kuukauden toinen keskiviikko hengenkulttuurin, oluen ja rennon yhdessäolon merkeissä.

Heikki Kähkönen 
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria. HOK-Elannon OlutHuoneiden kuukauden Olut elokuussa on belgialainen luostariolut Grimbergen Dubbel, 6,5 %.

Tšekkiläiset ovat olleet miespolvien ajan meidän suomalaisten suosiossa, mitä nyt muutama viime vuosina hävitty lätkäfinaali on hieman kannatusta ja kannustusta himmentänyt. Tšekkiläisellä jääkiekolla, kuten böömiläisillä oluillakin, ovat meillä omat kannattajajoukkonsa. Vanha Praha on monen vakiokohde viikonloppureissulle. Vielä useampi vannoo Pilsner Urquellin nimeen, ja Tumma Velko on yhä joillekin yhtä kuin tumma olut.

Matkustin ensimmäisen kerran Prahaan lähes neljännesvuosisata vuotta sitten. Silloin maa oli vielä rautaesiripun takainen sosialistinen Tšekkoslovakia, joka muodostui kahdesta liittovaltiosta: Tšekistä ja Slovakiasta. Jääkiekkoareenoilla liittovaltiot kuitenkin esiintyivät yhtenäisenä joukkueena, jonka suurin tehtävä oli 1970-luvulla kaataa Neuvostoliiton kivikasvoinen ja luunkova ”punakone” – kuin ikiaikaisena revanssina julmasti kukistetusta Prahan keväästä 1968.

Joulun alla 1986 teimme matkaa Prahaan kaksi vuorokautta. Ensin seilasimme laivalla Helsingistä Tukholmaan. Sieltä kuljimme junalla halki Ruotsin ja junalautalla Trelleborgista yli Itämeren DDR:n Sassnitziin, josta matka jatkui Itä-Berliinin kautta kohti Prahaa.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin Praha oli aivan jotakin muuta kuin Leningrad ja Moskova, joihin olin myös ehtinyt tehdä tuttavuutta. Vanha kulttuuri huokui Tšekinmaan pääkaupungin kivitalojen seinistä. Jazzklubeilla ja oluttuvissa henki elämä, jota ei tiukasti kontrolloidussa Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin valtaan tulosta huolimatta saanut vielä siihen aikaan kokea.

Ja olut. Tumma ja kuohuva tšekkiolut kietoi meidät nuoret suomalaiset täysin pauloihinsa. Koti-Suomessa kun ei ollut siihen aikaan tarjolla muuta kuin Alkon tarkassa valvonnassa pantua keskaria ja neloskaljaa. Joulunpyhinä kumosimmekin lähes mitättömän hintaista tummaa lageria ja tšekkipilsneriä ämpärikaupalla.

Samalla reissulla sattui myös yksi hauskimmista olutkokemuksistani ikinä. Kaverini kanssa mietimme jouluaattona, mitä tekemistä keksisimme seitsenhenkiselle ryhmällemme illaksi. Prahan kadut kun alkoivat pyhien lähestyessä tyhjentyä ihmisten vetäytyessä sisälle koteihinsa joulunviettoon. Samalla kaupat, ravintolat ja monet hotellit sulkivat ovensa. Yleistä hauskanpitoa olisi luvassa vasta tapanina.

Kävelimme kaverin kanssa Prahan päärautatieasemalle, jossa pysähdyimme tuijottamaan paikallisliikenteen vyöhykekarttaa. Siltä samalta seisomalta ostimme liput läheiseen Benešovin kaupunkiin, paikkaan josta kukaan meistä ei ollut koskaan kuullut mitään.

Periltä löysimme vanhanaikaisen pikkukaupungin, joka oli monin verroin hiljaisempi kuin jouluun valmistautuva Praha. Benešovin keskustan vanhat kadut oli äkkiä kävelty läpi, emmekä löytäneet mistään avoinna olevaa kahvilaa tai baaria. Hätävaraksi varatut taskumatitkin hupenivat tuossa tuokiossa.

Yhtäkkiä epätoivon jo lähes sietämättömän oluenjanon keskellä kuulimme erään sivukadun sisäpihalta epämääräistä puheensorinaa. Kurkistimme sisään, ja samassa olimme keskellä oluttupaa, joka oli lähes täynnä paikallisia ihmisiä. Oli kuin joku olisi kuullut manailumme ja rukouksemme, ja avannut meille oven paratiisiin – ja vielä jouluaattona. Joulu oli pelastettu, sillä talossa oli tarjolla maukasta olutta ja mehevää paistia yllin kyllin.

Tämän päivän Tšekin tasavallalle olut on tärkeä vientituote. Monet perinteiset panimot ovat siirtyneet kansainväliseen omistukseen. Pilsner Urquell on osa SABMiller-konsernia. Krušovice on puolestaan Heinekenin omaisuutta ja Staropramen kuuluu AB InBeville.

Näin kesäaikaan Prahan vanhankaupungin katukuvaa koristavat lähinnä suurten valtamerkkien markiisit ja aurinkovarjot. Uusien oluiden ja persoonallisten oluttupien löytämisen riemua voi silti kokea Prahan kapeilla kaduilla ja kujilla.

Tuota lähes poikamaista iloa sain kokea helteisellä Prahan-reissulla pari kolme vuotta sitten. Isäntiemme johdolla kiipesimme linnaan ja teimme kierroksen turistien tuhansien muiden turistien keskellä. Linnassa nautitun lounaan jälkeen kollegani yhtäkkiä kysyi, paljonko meillä oli aikaa.

”Puoli tuntia”, kuului vastaus. Ja siinä samassa singahdimme linnan lähellä olevaan pieneen oluttupaan, jossa oli vielä jäljellä kymmenien vuosien takaista henkeä ja tunnelmaa. Siellä eteemme kannettiin tuoppikaupalla tuoretta paikallista olutta tummana ja vaaleana, ja suoraan tynnyristä laskettuna. Me ammensimme sitä kurkkuumme kuin janoiset hevoset.

Hetken tuoppien välissä hengähdettyäni minut valtasi outo tunne, oli kuin olisin kokenut tämän ennenkin. Hetkeksi ajan ratas pyörähti neljännesvuosisadan taaksepäin, ja palasin ensimmäiseen Prahan-reissuuni. Tuoksut ja hälinä olivat tuttuina läsnä, puhumattakaan oluen mausta. Samalla päätin, että tänne minä tulen vielä uudestaan.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria. OlutHuoneiden heinäkuun hanaoluena on tšekkiläisen Pivovar Kout na Sumave -panimon vaalea Koutska 12°, 5,3 %. Aitoon tunnelmaan pääsee myös OlutHuoneiden tšekkihenkisissä pubeissa Hádanka, Hostina ja Milenka.

”Irlantilaiset pitävät siitä tummana, tšekit vaaleana ja berliiniläiset valkoisena, lisänä tilkkanen vaapukkasiirappia. Britit haluavat sen lämpöisenä, jenkit puolestaan niin kylmänä, että kitalaki puutuu. Odottavien saksalaisten äitien mielestä se on ravitsevaa. Nigerian miehet juovat sitä kasvattaakseen mieskuntoaan ja malesialaiset pesevät vauvansa siinä suojellakseen heitä pahalta.

Skandinaavit pitävät sitä päihteenä ja rajoittavat sen myyntiä, kun taas naapurien, venäläisten, mielestä se on vastamyrkkyä juopumukselle. Sillä on monta nimeä: olut, pilsneri, kalja, sahti, portteri, olvi – mutta kutsut olutta sitten millä nimellä tahansa, se on maailman suostuin juoma veden jälkeen.”

Näin kuvaili Panimoliiton tiedote olutta reilut 40 vuotta sitten, vuonna 1970, kun keskiolut oli juuri vapautettu vuosikymmenten valvonnan ja kontrollin alaisuudesta vähittäiskauppamyyntiin ja baarien anniskeluun, ja samalla myös maaseudun täysi-ikäisten asukkaiden ulottuville.

Vielä tuohon aikaan monet uskoivat, että kolmoskalja ja olutravintolat aiheuttavat järjestyshäiriöitä ja johtavat tapain turmellukseen. Erityisesti raittiusväki pelkäsi, että olutkuppilat ja vapaasti virtaava keppana totuttavat kokematonta nuorisoa alkoholin väärinkäyttöön.

Mitäpä olisi tämän päivän Suomi ilman anniskeluravintoloita tai edes olutravintoloita? Ikävämpi ja harmaampi, sisäänpäin kääntyneempi, tunkkaisempi ja takapajuisempi. Sadat oluttuvat, krouvit ja kansainväliset Bierhuisit ja Public Houset eri puolilla maata ovat arkisia olohuoneita, jotkut jopa pittoreskeja kahviloita, kansainväliseen tapaan.

Persoonallinen olutravintola tunnetaan valikoimansa, sisustuksensa sekä osaavan ja ystävällisen henkilökuntansa ohella asiakkaistaan. Jo pelkkä nopea silmäys ovelta tai hitaasti kiertävä katse baaritiskin nurkasta kertoo enemmän pubin hengestä kuin esitteisiin ja nettisivulle kirjoitetut tuhannet sanat.

Lähes joka pubissa on omat kantapöytänsä, joissa perusasiakkaat viihtyvät päivästä ja illasta toiseen. He kokoontuvat sen ympärille kuin puistossa talvehtivat pullasorsat. Jokaisella yhteisön jäsenellä on oma paikkansa ja tarinansa. He tuntevat kaikki tarjoilijat ja viikonlopun portsarit nimeltä. He ovat osa kalustoa.

Peräosan ja baaritiskin täyttää yksinäisten asiakkaiden joukko. He haluavat siemailla oluensa, lukea, iltapäivälehtensä sekä täyttää sudokunsa ilman häiritsevä seuraa. Toisaalla purkaa toimiston työporukka firman kehittämiskeskusteluja.  Jossakin nurkkapöydässä istuu aviopari viinilasillisella. Ikkunapöydässä, kaikkien katseiden alla, vastarakastuneet silmäilevät ujoina toisiaan ja hymyilevät hellyttävästi kuin delfiinit.

Olutravintolassa käy myös paljon asiakkaita, jotka kaikki tuntevat ulkonäöltä, mutta juuri kukaan ei muista heidän nimiään. Yksi käyttää pikkurahansa peliautomaatteihin. Toinen täyttää ravivetokuponkeja. Kolmas vie olutpullon mukaansa pöytään, neljäs kommentoi päivän urheilu-uutisia. Ja se eräs juuttuu aina kassakoneen juureen ja arvuuttelee, kuinka monta maata ja kaupunkia on kiertänyt, ja kuinka monta on vielä käymättä…

Ennen kaikkea olutkuppila on kohtauspaikka, jossa ei voi välttyä kuulemasta naapuripöydän juttelua. Tämä sattui eräänä helteisenä iltapäivänä, kun kaksi oluenystävää eli tuiki tavallinen kaljanjuoja ja oppinut olutharrastaja kohtasivat toisensa. Molemmilla oli edessään kotimaisen pienpanimon vaaleaa vehnäolutta.

– Onpa makeaa ja hiivaista kaljaa, sanoi Kaljaveikko.
– Se on vehnäolutta, vastasi Olutveli.
– Niinku nisukaljaa... Eestissä vehnä on nisu. Tisu-nisu…, naurahti Kaljaveikko.
– Ei kun se on saksalaistyyppistä tai tarkemmin sanottuna baijerilaistyylistä vehnäolutta, joka on hyvin tyypillistä kesäjuomaa Münchenin seudulla. Sitä valmistetaan myös Suomessa…, luennoi Olutveli.
– Siis paikallista sahtia?
¬– Vehnäolutta, weissbieriä. Paikalliset kutsuvat sitä myös weizeniksi tai hefeksi, joka tulee hiiva-sanasta, siis hefe weissea...
– Kyllä mä sahdin tunnen. Sitä oli juhannuksena Ranen häissä varmaan viis litraa henkeä kohti, ja tässä on vähän samanlainen makea maku, pohti Kaljaveikko.
– Se johtuu hiivasta. Sahti ja vehnäolut, siis weissbier, ovat suodattamattomia pintahiivaoluita, ja molempien maussa on usein myös samantyyppistä banaanimaisuutta...
– Banaania kaljassa. Ei kai tää mistään sademetsästä ole...?  Suomalais-saksalaista chiquita-kaljaa! Heh-heh…
– Ääh. Yritä nyt sun kanssa. Otatko toisen?
– Jep. Tuo pitkä tuoppi tätä weiss-bisseä.

Tarina ei kerro, mistä veljekset jatkoivat keskusteluaan tämän jälkeen, kiekkoleijonista vai kohukansanedustajista. Oluesta eivät ainakaan. Kenties kesästä, joka on oluen nauttimisen parasta aikaa. OlutHuoneiden terassit ovat avoinna, oluelle oitis siis.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

Suomalaisella tämän päivän sarjakuvalla ja oluen maistelulla on paljon yhtä. Monet sarjakuvantekijät tunnustautuvat oluen ystäviksi. Niinpä heidän piirtämänsä sarjakuvasankarit eivät syljeskele olutlasiin.

Juba Tuomolan Viivistä ja Wagnerista on jäänyt monta sutkausta ja lentävää lausetta elämään kantapöydissä hoettaviksi.  Wagner haluaa karata baariin tai terassille, kun Viivin silmä vain välttää.  Wagnerin tokaisut ”Ja nyt pubiin” sekä ”Mitä sitä sika muuta?” alkavat olla jo legendoja. Sitä lajia on odotettavissa vielä lisää, kun Wagnerin olutkirja ilmestyy kesän kynnyksellä.

Pertti Jarlan Fingerpori on puolestaan vienyt olutasian vieläkin pidemmälle teettämällä sarjakuvakaupungin nimeä kantavan oluen. Fingerporin III -olut julkistettiin OlutHuone Kaislassa reilu vuosi sitten. Tänä keväänä oli puolestaan Tampereen Plevnassa Fingerpori IV:n vuoro.

Lausahduksista parhaiten meikäläisen nauruhermoja on viime aikoina kutitellut Fingerporin Rivo-Riitta, joka tokaisee baarin ikkunapöydässä oluiden makuja pohdiskelevalle olutkerhon jäsenille, että ”Minä teille runsaan ja hiivaisen näytän.”

Vaikka hiivasta voisi repiä vaikka minkälaista juttua, tällä mikroskooppisen pienellä ja yksisoluisella sienellä on erityinen merkitys oluiden makumaailmassa. Kuten kaikki hyvin ymmärtävät, hiivojen tehtävänä on muuntaa vierteessä olevat mallassokerit alkoholiksi.

Tämän lisäksi hiivoissa olevat makuaineet antavat oman luonteensa oluille. Ilman hiivaa viini olisi vain rypälemehua, olut makeaa mallasvierrettä ja juustot maitorasvapalleroita.

Mitä oluthiivoihin tulee, en jaksa olla ihastelematta belgialaisten oluiden makuja, joista monissa juuri hiivoilla on keskeinen merkitys. Belgialaiset punertavat tai kullankeltaiset alet eroavat brittiläisistä ale-oluista juuri vahvan hiivaisuutensa ansiosta – trappisteista ja lambiceista puhumattakaan.

Oman oluttyyppinsä muodostavat myös belgialaiset hyvin vaaleat vehnäoluet eli witbierit. Niiden suuri viehätys on hiivaisen sameassa ulkonäössä sekä raikkaudessa ja mausteisuudessa, jota tuo hiivojen ohella sitrushedelmien kuorten ja korianterin käyttö oluiden mausteina.

Vaikka valko-oluissa ei ole havaittavissa yhtä paljon makeaa banaanimaisuutta tai neilikan aromeja kuin baijerilaisiassa vehnäoluissa, niistä löytyy luonnetta ja makua sekä runsautta ja hiivaisuutta, joka Fingerporin Rivo-Riitan mielestä kääntyy aivan toiseen paikkaan kuin olutlasiin tai -pulloon.

Yksi merkittävä lehti länsimaisessa olutkulttuurissa kääntyi pari viikkoa ennen pääsiäistä. Kansainväliset olutsivustot kertoivat tuolloin, että witbierin elvyttäjä, panimomestari Pierre Celis (s. 1925), on kuollut.

Celisiä voidaan pitää nykyisten belgivehnäoluiden, jos ei isänä, niin ainakin oluttyypin pelastajana. Hänen ansiostaan monille meistä belgialainen vehnäolut on usein yhtä kuin alan valtamerkki Hoegaarden.

Pienessä Hoegaardenin kaupungissa syntynyt ja paikallisessa panimossa työskennellyt Pierre Celis päätti elvyttää oluttyypin. Hän osti paikkakunnalla toimineen toisen panimon laitteiston ja aloitti valko-oluen panemisen vuonna 1966. Samalla hän antoi panimolle myös paikallishistoriaa kunnioittavan nimen De Kluis (suom. luostari).

Sittemmin Celis myi Hoegaarden-oluita panevan panimon Interbrewille, joka on osa nykyisin maailmanlaajuista olutjättiä Anheuser-Busch InBeviä. Panimomestari itse muutti asumaan Austiniin, Texasiin, jossa hän jatkoi oluenvalmistusta omassa panimossaan aina vuoteen 2001 asti.

Vaikka Celis on siirtynyt autuaammille ohralaitumille, hänen elvyttämä vako-oluiden perinne näkyy toukokuisilla OlutHuoneiden Vehnäolutviikoilla runsaana ja hienostuneen hiivaisena makukirjona.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria. HOK-Elannon OlutHuoneiden Vehnäolutviikoilla 2.5. alkaen on mukana kattava otos oluita Belgiasta, Hollannista, Saksasta, Norjasta, Yhdysvalloista ja Suomesta.

Vanha Oolannin sodasta kertova laulu on monelle meille kansakoululaitoksen kasvatille – ja vähän nuoremmillekin – tuttu viisu. Laulun mukaan englantilaiset sotajoukot seilasivat Krimin sodan aikaan 1800-luvun puolivälissä kolmella sadalla laivalla pitkin Suomen rannikoita paukutellen tykeillään venäläisten rakennuttamia linnoituksia ja varustuksia.

Oolannin eli Ahvenanmaan ohella kuninkaallisen laivaston pommituksen sai kokea Helsingin edustaa vartioiva Sveaborg eli suomalaisittain Viapori, nykyinen Suomenlinna.

Sveaborgin rakentaminen alkoi vuonna 1748 Ruotsin kuningas Fredrik I:n käskystä. Linnoituksen tarkoituksena oli turvata Helsinkiin johtavat laivaväylät ja toimia Ruotsista saapuvien apujoukkojen rantautumispaikkana.

Tuohon aikaan Helsinki oli ruton jäljiltä pikkukaupunki, jossa oli parisen tuhatta asukasta. Kaupungissa oli 39 olutporvaria, joilla oli oikeus sekä valmistaa että myydä omaa olutta. Niistä ei kuitenkaan ollut Viaporin rakentajien janonsammuttajiksi siitäkin huolimatta, että olutta kaupungissa oli osattu tehdä jo sen perustamisesta lähtien, 1500-luvulta asti.

Ensimmäiset ruotuarmeijan sotilaat toivat Viaporin rakennustöihin saapuessaan mukanaan myös oluttynnyrit. Työmiehiä houkuteltiin Saksasta asti rakennuksille, jossa ammattimiehistä oli huutava pula. Linnan rakentaminen sujui kuitenkin pääasiassa suomalaisten ja ruotuväen voimin.

Upseeristo vietti linnoitussaarilla lokoisaa, mutta melko vilkasta, seuraelämää. Upseerit tilasivat itselleen ulkomailta mm. ranskalaisia viinejä, englantilaista olutta, kahvia, teetä, appelsiineja, oliiveja ja muita herkkuja.

Oluesta oli kuitenkin aina pula. Viaporin linnoituksen tuhansien rakentajien palkkaehtoihin kuului päivittäinen olutannos. Niinpä vuonna 1756 tunnettuun kauppiassukuun kuulunut Johan Sederholm rakennutti yhdessä liikemiestovereidensa kanssa Stora Bryggerin mantereen puolelle kaupungin reunamille, aivan meren äären. Nykyisen Eteläranta 10 kohdalle rakennettu pieni oluttehdas oli samalla Suomen ensimmäinen teollinen olutpanimo.

Itämerta ja sen itäisintä osaa Suomenlahtea voidaan hyvällä omalla tunnolla sanoa todelliseksi olutmereksi. Tänä päivänä autolautat matkustajineen rahtaavat miljoonia litroja olutta edestakaisin Helsingin, Tallinnan ja Tukholman reiteillä. Vilkasta on olutralli myös Pietarin, Riian, Lyypekin ja Rostockin satamissa, mutta sitä se on ollut vuosisatoja.

Nimittäin Venäjän keisarinna Katariina Suuri (1729–76) oli vilkas hallitsija monissa käänteissään. Historian oppitunneilta hänet muistetaan erityisesti makuhuonekertomuksista. Katariina oli myös oluen ystävä, ja hänen lempijuomiaan olivat tummat portterit ja stoutit, joita saapui Pietarin hoviin Itämeren välisatamien kautta aina Englannista asti.

Brittiläiset panimomestarit virittelivät tummia oluita kestämään pitkän laivamatkan rasituksen. Uusi oluttyyli sai nimekseen Russian Imperial Stout. Katariina Suuri tuotti tätä tummaa ja paahtunutta olutta Pietariin tynnyrikaupalla.

Imperial Stoutien Venäjän-kauppa jatkui Katariinan kuoltua ja Venäjän hallitsijan vaihduttua. Oluiden kuljetuksessa ja viennissä kunnostautui erityisesti preussilaissyntyinen Albert Le Coq. Hän siirtyi 1820-luvulla Lontooseen tekemään kauppaa viinituotteilla. Samalla hän ryhtyi pullottamaan ja viemään omalla nimellään varustettua Imperial Stoutia, jota hän tilasi Lontoon suurilta panimoilta. Nykyään A. Le Coqin Imperial Stoutia pannaan samannimisessä panimossa Viron Tartossa.

Imperial Stoutin salaisuuksiin kuuluvat maltaisen ja paahteisen maun sekä lähes pikimustan värin ohella suhteellisen korkea kantavierre ja väkevähkö alkoholipitoisuus. Tänä päivänä oluita valmistetaan hyvin monissa Itämeren alueen maissa, muun muassa Baltiassa ja Suomessa, joissa niitä yleisesti kutsutaan porttereiksi.

Suomenlinnan oluenvalmistuksen perintö, brittiläinen merenkulkutaito ja perinteiset oluet kohtaavat toisensa kevään kulkiessa kohti kesää HOK-Elannon OlutHuoneissa. Huhtikuussa pienpanimohanassa on tarjolla Suomenlinna Panimon Coyet Ale, 4,5 %, joka jatkaa Viaporissa 1700-luvulla aloitettua pintahiivaoluiden perinnettä.

Toukokuun puolivälissä starttaa Greenwichistä, Englannista, 30 jalkaa (n. 18,3 m) pitkä purjevene kohti Itämerta ja Pietaria. Laivana uumeniin on lastattu brittiläisiä Imperial Stouteja 14 eri panimolta. Neljä kertaa maailmanympäripurjehduksessa mukana ollut Thermopylae Clipper -alus pysähtyy Helsingissä 10.–12. kesäkuuta. Silloin välisatamana on OlutHuoneiden brittipubien lippulaiva Angleterre.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

Helmikuun viimeisellä viikolla sain pikakutsun piipahtaa Carlsbergin vanhalla panimolla Kööpenhaminassa. Itse kutsun aihe oli mielenkiintoinen. Nimittäin Carlsbergin asiantuntijat päättivät kertoa meille suomalaisille kehittämistään uusista ohralajikkeista, joiden avulla voidaan hidastaa oluen vanhenemista, ja sitä kautta parantaa myös itse oluen makua.

Eurooppalaiset vanhat panimomiljööt henkivät oluenvalmistuksen, teollisuuden ja käsityötaidon historiaa. Mäskin huumaava tuoksu on monin paikoin kadonnut laitakaupunkien teollisuusalueille, mutta vanhat panimorakennukset ovat saaneet jäädä henkiin odottamaan parempaa käyttöä.

Valbyn kaupunginosassa, Kööpenhaminan keskustan kupeessa, toimiva Carlsberg on tänä päivän yksi maailman merkittävimmistä oluen liittyvän tutkimuksen keskuksista. Itse asiassa se on ollut sitä lähes puolentoista sadan vuoden ajan. Siitäkin huolimatta, että itse oluenpanosta Valbyssä pitää enää huolta Carlsbergin panimodynastian perustajan Jacob Christian Jacobsenin nimeä kantava käsityöpanimo.

Jacobsenille tiede ja tutkimus olivat yhtä tärkeitä kuin itse oluenpano. ”Et voi olla hyvä bisneksessä, jos et ole riittävän hyvä myös tieteellisessä työssä”, hänen kerrotaan lausuneen.

Jacobsen säätiöi oluenvalmistuksesta saamansa rahavaransa. Tieteen harjoittamista varten säätiö perusti jo vuonna 1876 oman tutkimuskeskuksen laboratorioineen. Muutama vuosi myöhemmin, v. 1883, nuori kemisti Emil Hansen eristi samalla paikalla ensimmäisen yksisoluisen hiivakannan. Pohjahiivaa nimeltä Saccharomyces carlsbergensis pidetään yhä kaikkien lagerhiivojen perustana.

Hansen ei ollut kuka tahansa kemisti. Vanha herra Jacobsen palkkasi hänet suoraan kilpailijan leivistä, nimittäin vieressä toimineesta ”Uudesta Carlsbergin Panimosta”, jonka oli perustanut hänen oma poikansa Carl Jacobsen.

Hansenin henki elää yhä voimakkaana Jacobsenin perustamassa laboratoriossa. Tämän päivän huippututkijat työskentelevät yhä arvokuutta henkivässä rakennuksessa, vanhan panimoalueen ytimessä. Kivitalon suojissa ovat sukupolvet toisensa perään perehtyneet syvällisesti oluen salojen analysointiin ja parempien olutmakujen löytämiseen.

Kautta jalon mallasjuoman historian panimomestarit ovat yrittäneet kehittää keinoja parantaa oluen makua ja säilyvyyttä. Oluen säilöntäaineeksi on lisätty humalaa, suomyrttiä ja muita maustekasveja. Toisinaan oluesta on puolestaan keitetty niin vahvaa, että korkea alkoholimäärä on taannut tavallista pidemmän säilytysajan.

Hapettumisen ohella lämpö ja auringonvalo ovat nopeimmin oluen makua pilaavia tekijöitä. Carlsbergin modernit tutkijat ovat halunneet parantaa perusraaka-ainetta, jotta kuljetuksen ja varastoinnin aiheuttamat rasitukset ja haitalliset makuvaikutukset pystytään vähentämään jopa olemattomiin.

”Lukuisten koeviljelyjen avulla saimme kehitettyä aivan uudentyyppisen mallasohran, joka tuottaa hyvän sadon ja soveltuu viljeltäväksi erilaisissa kasvuolosuhteissa eri puolilla maailmaa”, iloinen ja avoin Carlsbergin tutkimusjohtaja Birgitte Skadhauge esitteli meille tutkimusrakennuksen takapihan kasvihuoneissa itäneitä mallasohralajikkeita.

Null-loxin salaisuus on nimensä mukaisesti viljan jyvistä puuttuvissa lox-entsyymeissä. Loxin puuttuminen parantaa ohralajikkeiden taudinkestävyyttä. Null-lox-lajikkeet ovat antaneet jopa 10–15 prosenttia paremman satomäärän hehtaaria kohti kuin tavalliset ohrat.

”Ja mikä parasta: itse oluen maku on sekä asiantuntija-analyysien että kuluttajatutkimusten perusteella vain parantunut”, Skadhauge hymyili.

Oluenystävälle vuotuinen ajastaika on tärkeä työkalu ja tulkki. Vuodenajoilla, kuukausilla ja erityisesti vuotuisilla juhlapyhillä on omat tärkeät sijansa olutkalenterissa. Vaikka tänä päivänä jäähdytyslaitteet ja null-loxin kaltaiset hybridiohrat pitävät oluen säilyvyydestä huolen, keväällä on merkityksensä olutihmisten päivyrissä.

Aikoinaan, kun oluenpano ei ollut kaikkialla vielä suurimittaista teollisuutta, kevään oluista tehtiin vahvoja, jotta ne jaksoivat säilyä jopa kuukausia odottamassa juojaansa. Myös tästä osaltaan johtuu se, että pääsiäisolut on monissa vanhoissa olutmaissa yhä maukasta ja tukevaa, sanan mukaisesti sielun ja ruumin ravintoa.

Ilman meille niin tärkeää vuodenkiertoa sekä vanhojen olutmestareiden oppeja ja taikoja, me emme saisi nauttia kevääseen kuuluvista maibockeista. Niiden avulla kestää reippaasti yli rospuuton, ja jaksaa taivaltaa kohti vehnäoluiden, saisoneiden ja pilsenereiden kesää.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

HOK-Elannon OlutHuoneiden maaliskuun olut on oljenkeltainen, lämmin ja täyteläinen Mei Bock, 6,5 %, Hollannista.

Kun olin vielä pikkupoika 1960- ja -70-lukujen vaihteessa, jouduimme veljeni kanssa kesälomalla päiväkausiksi evakkoon kesämökillemme kirkasvetisen Puruveden saareen. Oluesta en tuolloin juuri tiennyt mitään muuta kuin, että se maistui aikuisille varsinkin saunan jälkeen.

Olut oli tuohon aikaan paikallisesta Makkosen kaupasta ostettua kolmosta, Koffia tai Karjalaa useimmiten. Tuosta oluesta lähti kuitenkin mahtava maltaisen leivän tuoksu, kun sitä laittoi lorauksen saunakauhaan löylyveden joukkoon ja nakkasi kiukaalle. Kotona samaista olutta äitini käytti myös jauhelihataikinassa notkeutta ja makua antamassa.

Saaressa meillä ei ollut sähköjä. Jääkaapin virkaa hoiteli maakuoppa, jossa säilytettiin lähinnä maitoja, munia ja makkaroita. Arkiruoka oli kalapainotteista, onhan Puruvesi tunnettu muikuistaan, siioistaan ja harjuksistaan – ja meilläpäin Harvanselän syvänteiden köllikkäahvenista.

Savustaminen oli yleisin tapa valmistaa tuoretta kalaa. Savuahvenen ja -siian makuun sain totutella jo polvenkorkuisena. Savukalaa veimme myös kylällä asuneille mummolle ja ukille saaresta tuliaisina.

Kalojen valmistaminen suuressa savustustynnyrissä oli tarkkaa ja pikkupojalle jännittävää puuhaa. Teimme sitä usein yhdessä isän ja mökillä piipahtaneiden faijan kalakavereiden kanssa. Savun makua kalaan saatiin rantalepistä vuolluista lastuista ja mökin takaa kerätyistä katajista. Leppä oli parasta, sillä siitä irtosi lempeämpi savu kuin kitkeristä katajan varvuista.

Oikean lämmön ylläpitäminen oli tärkeää savustuksen aikana. Liian kova tuli sytytti pöntön sisällä olevat lastut ilmiliekkeihin ja poltti kalat karrelle. Liian hiljaisella tulella kalat eivät puolestaan kypsyneet kunnolla. Minun tehtävänä oli vahtia ja kohentaa tulta äijien joristessa joutavia ja siemaillessa oluitaan.

Savukala on parhaimmillaan juuri savustettuna, uunituoreena. Sen makua ei voita oikein mikään. Popsimme veljeni kanssa ahvenia ja siikoja suoraan ritilältä ja jäähdyttelimme niitä rantakivien päällä. Lapsuuden makukokemukset pysyvät muistissa loppuiän.

Parisen vuotta sitten ajelimme loppukesästä autolla kohti Saariselkää. Matkan varrella pysähdyimme pikaisesti Sodankylässä, jossa täydensimme olutvarastojamme paikallisessa pitkäripaisessa. Sieltä mukaan tarttui muun muassa pohjoisbaijerilaista Schlenkerlan savuolutta.

Laitoin oluet auton perällä surisevaan kylmälaukkuun ja jatkoimme matkaa ylöspäin. Porttipahdan tekojärven kohdalla hölläsin kaasua ja kurvasin Kiveliön Kalan pihaan. Olin kuullut, että siellä on usein tarjolla tuoretta kalaa ja vieläpä savustettuna. Niin nytkin, ja mukaamme tarttui useampikin savurautu ja -siika.

Perillä Saariselällä kannoimme nopeasti tavarat vuokraamaamme kelomökkiin. Kiikutin kylmälaukun keittiöön ja avasin kalapaketin. Voitelin ruisleivän meijerivoilla ja laitoin päälle tuoretta savurautua. Kaadoin lasiin sopivasti viilentynyttä ja paksun kermamaisesti vaahtoavaa savuolutta, ja annoin monenkirjavien aromien täyttää makunystyrät.

Ensimmäisen voileivän jälkeen otin vielä toisen ja kolmannenkin. Savuolutpullo tyhjeni yhtä jalkaa rautuleipien kera. Kaivoin sitten kännykkäni taskusta ja ryhdyin näpyttelemään tekstiviestiä kauas Pohjois-Baijeriin tuttavalleni Matthiakselle, joka on maailmankuulun Schlenkerlan savuoluen panija jo kuudennessa sukupolvessa.

”Aurinko paistaa. Istun mökin portailla, 250 kilometriä napapiiriltä pohjoiseen. Syön savurautua ja tuoretta ruisleipää, ja huuhdon ne alas teidän oluellanne. Terveisiä Suomen Lapista. H.”, kirjoitin englannin kielellä.

Kännykkä piippasi. Vastaus Bambergista tuli alta aikayksikön.

”Wow! Nauti olostasi. Olen kateellinen. On varmasti mahtava makuelämys. M.”, olutmies vastasi.

Seuraavan kerran jaoimme oluenpanijakaverini kanssa savuisen makukokemuksemme Schlenkerlan oluttuvassa Bambergissa reilut puoli vuotta myöhemmin. Silloin istuimme porukalla päivällisellä ja lautasillamme oli tuoretta parsaa, kinkkua ja uuden sadon voipottuja. Laseissa vaahtosi savuolutta suoraan tammitynnyristä valutettuna, ikimuistoinen makukokemus sekin.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

OlutHuoneiden pienpanimohanassa on tarjolla 30.3.2011 saakka Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan savuinen ja rukiinmakuinen Kievari Savuruis, 5,3%.

Melko tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten, kesällä 1991, minulle avautui mahdollisuus seurata Saksojen yhdistymistä entiseen Itä-Saksaan kuuluneessa Thüringenissä. Vietin kesän päätteeksi muutaman viikon pienehkössä Ilmenaun kaupungissa, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Saksojen välisestä rajasta.

Ilmenau tunnetaan tänä päivänä lähinnä teknillisestä korkeakoulustaan sekä parista entisestä asukkaasta. He ovat kirjailija ja tiedemies Johann Wolfgang von Goethe ja ampumahiihtäjätär Andrea Henkel. Kolmas historiankirjoihin jäänyt ilmenaulainen on Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuolemantuomion saanut natsirikollinen Fritz Sauckel.

En ollut Thüringenissä ensimmäistä kertaa. Olin nuorena lehtimiehenä käynyt maakunnassa vuosina 1987 ja 1989. Sen jälkeen rautaesirippu väistyi ja Saksat yhdistyivät. Olutkulttuurien välisen muurin murtuminen näkyi lähinnä Länsi-Saksan perusoluiden valtavana invaasiona itäpuolen kauppoihin ja kioskeihin.

Tälläkin Saksan-reissullani sain kerättyä runsaasti olutkokemuksia. Asuin korkeakoulun kampuksella, jonka opiskelijaruokalan kupeessa toimi viehättävä oluttupa. Siellä tuli nautittua tuon tuostakin tuopillinen vaahtoavan vaaleaa ja maltaisen maukasta hellesiä. Ikimuistoisia olivat myös eri opiskelijayhdistysten klubeilla vietetyt lukuisat mallasjuomien ja thürengiläisten makkaroiden makuiset illat.

Keski-Saksa on muodoltaan kumpuilevaa ja maan eteläosa klassisen vuoristoista seutua. Saksalaiset ovat kovia patikoimaan. Niinpä jokaisen kunnolle ja vauhdille sopivia reittejä on merkattuina tuhansia kilometrejä eri puolilla maata. Ilmenaussa merkittävin reitti vie suoraan pikkukaupungin keskustasta läheiselle kukkulalle, Kickelhahnille.

Kickelhahnin huippua koristaa näkötorni terävänä kuin mopon tulpan piikki. Eräänä lauantaina opiskelijaillasta toipuessani istuskelin parvekkeella siemailemassa luppopäivän ensimmäistä olutta.  Katseeni viipyi kaukaisessa Kickelhahnissa. Yhtäkkiä päätin, että tuon kukkulan minä valloitan, maksoi mitä maksoi.

Vedin sortsit ja lenkkarit jalkaani. Pakkasin reppuun vaihtopaidan ja kaksi tölkkiä Löwenbräuta. Astelin topakasti kampukselta alas kaupunkiin, josta jatkoin puolijuoksua kohti Kickelhahnin huippua.

Paikallisilta olin kuullut, että nopein reitti näkötornin juurelle vie Ilmenaun keskustasta reilussa parissa tunnissa. Jossakin puolivälissä nousua otin muutaman minuutin tauon, ja join ensimmäisen Löwenbräun. Sitten jatkoin taas hurjaa menoani. Ennen kuin tunti oli täynnä, olin jo huipulla.

Ylös päästyäni huomasin suureksi ilokseni, että näkötornin juurella oli pieni olutravintola, josta sai maltaista hellesiä puolen litran annoksina. Vaihdoin kuivan paidan, astuin sisään ja huuhdoin parilla oluella janoisen kurkkuni.

Oluiden jälkeen otin korvalappustereot esille ja kapusin ylös torniin. Katselin havumetsien täyttämiä maisemia, joita riitti silmänkantamattomiin. Suljin silmäni ja annoin oluen mystisen voiman vaikuttaa. Korvissani kuului vain Thüringenin tuulen huminaa ja Mike Oldfieldin Tubular Bells. Enää ei ollut kiirettä mihinkään.

Ennen paluutani join kneipessa vielä yhden oluen. Toinen Löwenbräu kului tassutellessani autuaan tyytyväisenä patikkareittiä alas kaupunkiin.

Kickelhahn palautui muistiini, kun ryhdyin suunnittelemaan ensi kesän Saksan-olutmatkaani. Käyntikohteita hakiessani selailin Unto Tikkasen kirjaa ”Viinin ja oluen lähteillä”, joka tarjoaa maukkaiden tarinoiden ohella oivia vinkkejä olutkohteista kiinnostuneille matkailijoille.

Tikkanen kirjoittaa patikkaretkestään baijerilaisen Herrschingin rautatieasemalta ylös Andechsin luostariin. Unto ei pistellyt mäkeä ylös juoksujalkaa, mutta hänen matkaansa siivitti vissi tieto Andechsin loistavista oluista ja luostarin rauhasta.

Andechsin luostarimiljöö on toisenlainen paikka hiljentymiselle kuin Kickelhanin huipulla yksinäisenä seisova näkötorni. Silti niillä on paljon yhteistä. Andechs on baijerilaisten pyhä kukkula, jonne tehtiin pyhiinvaellusmatkoja vuosisatoja ennen benediktiiniläisluostarin perustamista. Kickelhahnilla oli puolestaan Goethelle erityisen suuri merkitys. Sen rauhaan ja hiljaisuuteen monitaitoinen nero usein vetäytyi.

Olen valloittanut jalkaisin Kickelhanin, mutta Andechsissa käydessäni perille huristelin Herrschingistä paikallisbussilla. Ensi touko-kesäkuun vaihteessa on aika korjata tämäkin asia. Andechsin ystäviä kun on kiva tavata niin patikkapolulla kuin perillä luostarissa, jonka sydämessä on yksi maailman viehättävimmistä – ja aidoimpina säilyneistä – oluttuvista.

Heikki Kähkönen
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

OlutHuoneiden tammikuun 2011 olut on saksalaisessa Andechsin luostarissa pantu Andechser Dobbelbock Dunkel.