Oluelle

Maaliskuu on oluenystävän kalenterissa merkittävä kuukausi. Aikoinaan oluen panemisen loppuminen sinetöitiin keväällä pantavilla vahvoilla oluilla, joiden tuli säilyä kesän yli. Niinpä monet saksalaiset panimot valmistavat yhä märzen-oluita, ja onpa ranskalaisillakin oma bière de  marsinsa eli maaliskuun oluensa.

Viljapohjaisuudesta johtuen olut on aina liittynyt vuodenkiertoon ja satokausiin. Samalla se on ollut yhteydessä ihmisen mieltä hallitseviin korkeimpiin voimiin, uskontoihin ja jumaltaruihin. Olut tunnetaan kansantarustoissa aina Suomen Kalevalaa ja Viron Pekkoa myöten. Erityisesti luterilaiseen ja katoliseen kirkkoon Euroopassa olut on jättänyt lähtemättömät jälkensä.

Keskiajan luostarilaitoksessa olutta käytettiin usein lääkkeenä. Pakanoita käännytettiin kristinuskoon oluen avulla ja sotilaat saivat osan palkastaan oluena. Luostareissa munkkien innostus oluenpanoon on selitettävissä paastomääräyksillä. "Liquida non frangunt ieiunium" eli "Paastoa ei rikota juomalla" -määräys salli oluen juomisen paastonajalla. Olut oli silloin sananmukaisesti nestemäistä leipää. Historiankirjoihin onkin merkitty, että jokaisella luostarin asukkaalla oli lupa juoda viisi litraa olutta päivässä.

Oluenpano oli myös kannattavaa liiketoimintaa. Luostareihin syntyi suosittuja kievareita, joista jotkut toimivat vielä tänä päivänäkin. Maailman vanhimmaksi panimoksikin mainittu Weihenstephan sai luostarikievarin ja oluenpanemisen oikeudet vuonna 1040. Weihenstephanissa toimii nykyisin Baijerin valtionpanimo, jonka oluita siemaillaan kaikkialla maailmassa.

Keskiajan tunnetuin sielun- ja ruumiinlääkinnän harjoittaja oli abbedissa Hildegard Bingeniläinen (1098-1179). Hän kehotti teoksessaan "Causae et curae" (Sairauksien syistä ja hoidoista), että "Juokaamme olutta! Olut tekee ihmisen lihasta paksun ja antaa katsottaessa sille viljan ja sen mehun voimalla kauniin värin."

Pyhä Hildegard suositteli olutta etenkin sairaille ja raskasmielisille, sillä hänen mielestään "olut ylentää mieltä ja edistää sielunvoimien palautumista".

Myöhäiskeskiajan kristillisissä yhteisöissä oluella oli aivan toisenlainen merkitys kuin tämän päivän pohjoismaisissa luterilaisissa piireissä. Saksalainen Einbeckin panimo ilmaisi vuonna 1521 tukensa uskonpuhdistaja Martti Lutherin pyrkimyksille ja lähetti hänelle runsaasti olutta Wormsiin. Siellä pidetyillä valtiopäivillä Luther joutui vastaamaan harhaoppisuussyytöksiin.

Olutsponsorointi jatkui 1525, jolloin Luther meni naimisiin entisen nunnan Katharina von Boran kanssa. Einbeckin bock-tyyppinen vahva olut oli juhlajuomana Martin ja Katin häissä. Nyt Lutheriin vahvasti linkittynyttä pukkiolutta maistelee koko maailma.

Lutherin vaimo Katharina tiedetään laajalti oluenvalmistuksen taidoistaan. Lutherin talon kellarissa 1500-luvulla toimi myös olutpanimo. Rouva Luther piti hyvää huolta suurperheen kotitaloudesta, johon oluenpano kuului luontevana osana.

Tuon ajan tyypillinen talon olut oli melko mietoa, noin 2,5-prosenttista, eli alkoholiprosentiltaan se vastasi nykyistä ykkösoluttamme. Oluenpanon tarkoituksena oli saada laadukasta ruokajuomaa usein huonolaatuisen veden korvikkeeksi.

Lutherin kerrotaan sanoneen mielijuomastaan, että "Kun juo vahvaa olutta, nukuttaa hyvin. Eikä nukkuessaan voi tehdä syntiä, joten pääsee taivaaseen. Olut on juotava täällä, koska taivaassa sitä ei saa."

Luther majoitti taloonsa hyvin sekalaista väkeä, joista osa oli hänen oppilaitaan. Ruokavieraana talossa piipahti myös Lutherin oppilas Mikael Agricola, jonka suukaan ei mitä ilmeisimmin aivan tuohesta ollut. Olihan Agricola lähtöisin suhteellisen varakkaasta eteläsuomalaisesta talonpoikaisperheestä, jossa mallasjuomaa oli totuttu maistelemaan ainakin eri juhlien yhteydessä.

Suomessa kirkon ja oluen luontainen suhde ajautui karille 1900-luvulle tultaessa. Kun vielä 1700-luvulla pieniä naukkuja ja oluttuopposia pidettiin terveyttä ylläpitävinä, 1800-luvun raittius-, siveys- ja terveysliike tuomitsi kohtuukäytön. Sen seurauksena saimme kieltolain. Tänä päivän kirkon piirissä on onneksi myös oluenystäviä, mutta erittäin äänekäs joukko puritaanisia vastustajia.

Heikki Kähkönen Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

HOK-Elannon OlutHuoneiden Kuukauden oluena maaliskuussa 2010 on tarjolla aitoa nestemäistä leipää: suodattamaton ja tummahko pukkiolut, Prykmestar Wehnäbock, 6,2 %.

Olut on parhaimmillaan sen nauttimiseen tarkoitetussa lasissa tai tuopissa. Kautta oluenpanon historian taitavat käsityöläiset ovat valmistaneet jalolle juomalle omat astiansa. Näin ovat syntyneet ruukut, olutsarvet, tuopit ja haarikat, joita näkee enää vain museoissa ja ravintoloiden somistuksena, mutta onneksi joskus aidosti käytössäkin.

Olutlasilla on monta tehtävää. Ensinnäkin se on siemailuastia, johon olut kaadetaan joko pullosta tai tölkistä tai sitten lasketaan ravintolan hanasta. Toiseksi sen tehtävänä on suojella olutta; säilyttää sen tuoksut ja maut. Kolmanneksi olut on monella tapaa kaunis ja yllättävän monelle jopa esteettinen kokemus.

Lasin valtakausi olutastian materiaalina käynnistyi 1800-luvulla. Alkuun lasi oli erittäin vaikeasti saatavaa ja kallista. Alan teollisuuden kehittymisen myötä se alkoi pikkuhiljaa yleistyä ja löytää tiensä kapakoiden ja kotien juomakalustoihin.

Olutlasin merkitys alkoi korostua 1800-luvun lopulla, kun tšekki- ja saksalaistyyppiset pilsnerit alkoivat valloittaa maailmaa. Suodatetut, kullankeltaiset ja kirkkaat oluet pääsivät todella arvoonsa hienostuneissa laseissa, joissa voi ihailla oluen väriä ja juoman pinnalla kruununa loistavaa vaahtokukkaa.

Tänä päivänä meillä on käytössä useita erikokoisia ja -muotoisia olutlaseja. Hyvin varustettujen olutravintoloiden hyllyistä voi poimia tuoppeja, brittiläistyyppisiä pinttilaseja ja kolpakoita, jalallisia tulppaanilaseja, huiluja ja pikareita, saviruukkuja ja katajahaarikoita.

Käytännössä jokaiselle oluttyypille on oma lasinsa. Nykypäivänä arvonsa tunteva panimo varustaa lasit yrityksen tai tuotteen logolla. Niinpä baarien ja keräilijöiden kaapit täyttyvät mitä ihmeellisimmistä luomuksista.

Olueen liittyy myytti vain miesten juomana. Vieno olutlasi istuu naisen käteen siinä missä tukeva tuoppi raavaan miehen kouraan. Monet naiset juovat oluensa mieluummin sirosta lasista kuin baarin tiskille pinotusta isosta tuopista.

Huulet ja kieli ovat ihmisen kehon tuntoherkimpiä alueita. Maistettaessa olutta lasi tai tuoppi hyväilee huulia ja tuntuu kielen pinnalla. Tuntoaisti täydentää makukokemusta. Kirjailija Ernst Hemingway kirjoitti aikoinaan, että "mikään ei voita kylmän oluen ensi puraisua", minkä jokainen janoinen oluen ystävä on saanut kokea. 

Olutnautinto alkaa juoman tarkastelulla. Jo silmin aistimalla eri oluista voi löytää sadoittain erilaisia värisävyjä ja variaatioita. Täydellinen olut arvoisessaan lasissa on yhtaikaa eroottinen ja sensuelli, siinä missä se on rahvas ja jopa brutaalikin.

"Oluen pahin vihollinen on ihminen", totesi arvostettu saksalainen panimomestari hieman sarkastisesti minulle muutama vuosi sitten.

Hän jatkoi perään, että "Olut on täydellinen aina siihen saakka, kun ihminen saa sen käsiinsä. Sen jälkeen alkaa oluen alasajo. Viime kädessä juoma kaadetaan liian lämpimänä likaiseen lasiin, mikä lopullisesti pilaa makunautinnon."

Sen jälkeen hän otti olutlasin käteensä, pesi ja huuhteli sen altaassa moneen kertaan.

"Katso, lasi on puhdas vasta silloin kun vesi valuu sen sisäpintojen reunoja pitkin kuin filminauha. Mikäli vesi pisaroi sisäpuolella, lasi on vielä likainen ja kaipaa lisää huuhtelua", mestari selvitti. 

Oluen pinnalle kaadettaessa syntyvä vaahtokukka on juoman kansi, joka estää aromeja karkaamasta. Jos oluessa ei ole vaahtoa, sillä ei ole sielua. Sen ruumiskin on eloton ja kylmä. Kun lasi on riittävän puhdas, sen pinnassa oleva rasva ja mahdolliset pesuaineet eivät pääse estämään vaahdon muodostusta. Silloin myös lasin reunoille syntyy puhtaudesta kertova kaunis brysselinpitsi.

Aistikas elämys ei ole olut pelkkänä juomana sinänsä. Elämys syntyy kokonaisvaltaisesta kokemuksesta ja nauttimistilanteesta. Kunnioita oluttasi. Oikea ja hyvin pesty olutlasi on tärkeä osa nautintoa. Lasin kanssa ei kannata kuitenkaan kursailla tai liioitella. Hyvä viinilasi on sekin usein oiva olutlasi.

Heikki Kähkönen

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja olutasiantuntija. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria. www.oluelle.com

Ohra on vanhin viljelykasvimme. Turussa sekä nykyisten Lahden ja Hollolan alueilla tehtyjen arkeologisten tutkimusten perusteella ohraa on viljelty meillä jo noin 2500 vuotta. Itse kasvin alkuperä on hahmotettu yli 10 000 vuoden taakse muinaiseen Egyptiin ja Kaksoisvirran maan alueelle. 

Ja siellä missä ohraa on viljelty, siellä on aina osattu myös panna olutta. Käytännössä oluen valmistuksen perinne ulottuu yhtä kauas kuin sivistyksen perintö. Ja joka tapauksessa oluen historia on meilläkin pidempi kuin kirjoitetun suomen kielen.

Ohranviljelyn pitkää ikää Suomessa osoittaa sekin, että ohra on ainoa kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvä viljan nimi. Alkusuomalaiset oppivat oluenpanon luultavimmin germaanisilta kansoilta. Sana olut ja monet valmistukseen liittyvät termit, kuten mallas ja vierre, ovat germaanisperäisiä lainasanoja.

Viron kielessä olut on õlu, joka muistuttaa skandinaavisten kielten ilmaisua öl. Latvian ja liettuan alus on puolestaan hyvin lähellä englannin kielen sanaa ale, jolla nykyään kutsutaan hyvin yleisesti brittiläisiä pintahiivaoluita.

Sanat bier (saksa), beer (englanti) ja bière (ranska) pohjautuvat latinan kielen sanaan bibere, joka tarkoittaa juomista. Sama kantamerkitys on venäjän ja muiden slaavilaisten kielten olut-sanalla pivo.

Olut on aina kuulunut juhliin ja yhteiseloon. Muinaissuomalaisissa yhteisöissä olutta nautittiin erilaisissa kestityksissä. Suurimmat juomajuhlat olivat häät ja hautajaiset. Olutta kului eritoten uskonnollisten riittien yhteydessä. Tunnettua on, että Kalevalaan on kirjattu oluen valmistuksesta kertovia säkeitä kaksi kertaa enemmän kuin maailman luomista kuvaavia värssyjä.

Oluen juomiseen liittyvä perintö liittyy myös juoma-astioihin, juomatapoihin sekä juomisesta aiheutuvaan juopumiseen. Moni siemaisee tuopillisen tynnyriolutta ja on pian hieman humalassa. Tuoppi ja tynnyri ovat itse astioina tuttuja, mutta ne ovat myös vanhoja vetomittoja.

Humala-sanaa pidetään usein alkugermaanisena, mutta Martti Räsänen on omissa tutkimuksissaan sijoittanut sanan olevan turkkilaista alkuperää. Maustekasvi näet esiintyy noin tuhat vuotta sitten julkaistuissa sikäläisissä kirjoituksissa nimellä qumlaq.

Suomalaisen teollisen oluenpanon katsotaan alkaneen vuonna 1756, kun kahdeksan helsinkiläistä kauppaporvaria Johan Sederholmin johdolla perusti Stora Bryggeriet -panimon nykyisen Eteläranta 8-10:n kohdalle. Panimoa tarvittiin ensisijaisesti tyydyttämään Suomenlinnan rakentajien janoa.

Kotkasta Suomenlinnaan muuttanut liikemies Nikolai Sinebrychoff sai vuonna 1819 oluenvalmistuksen yksinoikeuden kaupungissa kymmeneksi vuodeksi. Samalla Sinebrychoff sinetöi itsensä suomalaisen olutperinteen historiaan. Saammehan yhä nauttia Sinebrychoffin panimon Keravalla panemia Nikolai- ja Koff-oluita. 

Historia näkyy myös muiden panimoiden tuotteissa. Olvin oluet ovat Olvia ja Vaakunaa, Hartwall valmistaa Karjalaa ja Lapin Kultaa. Vakka-Suomen Panimon oluiden nimet kunnioittavat vanhaa panimomestaria tarkoittavaa prykmestar-sanaa, Nokian Panimolla valmistuu Keisaria ja Suomenlinnassa saaren historiaan liittyviä Höpken- ja Coyet-oluita. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan erikoisoluiden sarjakin on saanut nimekseen Kievari.

Tänä päivänä maailmamme on kansainvälisempi kuin koskaan. Vaikka olemme kääntäneet kalenterimme jo 2010-luvulle, ikiaikaiset sanat ja paikannimet näkyvät yhä oluissamme. Historiamme ja perinteemme siirtyvät sananmukaisesti sukupolvilta toisille oluen voimalla.

Heikki Kähkönen

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

HOK-Elannon OlutHuoneiden Kuukauden olut tammikuussa 2010 on Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kievari ESPI, 5,7 %.

Ensimmäisen kokemukseni brittiläiseen olueen sain jo pikkupoikana lukiessani Asterixin seikkailuja. Eräässä hauskimmista sarjakuva-albumeista, Asterix Britanniassa, Asterix ja Obelix matkustavat kanaalin yli auttamaan sukulaiskansaa kamppailussa roomalaisia vastaan. 

Heti rantaan noustua Asterixin brittiläinen pikkuserkku Fritax johdattaa sankarimme majataloon, jossa heille tarjotaan olutta. "Hyh!", kuuluu saman tien Obelixin kommentti, johon Fritax vastaa, että "Eikö olut ole tarpeeksi lämmintä? Pyydänkö lämmittämään...".

Brittiläiset tavat eivät ota Obelixilta luonnistuakseen. Jo seuraavassa majatalossa lempeä jätti toteaa, että "Nuo Britannialaiset ovat...", mihin Asterix puuskahtaa legendaariseksi muodostuneella repliikillään: "Juo nyt oluesi ennen kuin se jäähtyy."

Asterix näki päivänvalon ranskalaisessa Pilote-lehdessä aika tarkalleen 50 vuotta sitten eli 29. lokakuuta 1959. Ensimmäinen albumi, Asterix Gallialainen (ransk. Astérix le Gaulois), julkaistiin vuonna 1961. Siinä olut ei ollut vielä mukana, vaan keskeisenä nautintoaineena oli tietäjä Akvavitixin taikajuoma.

Oluen vuoro tuli jo heti toisessa Asterix-albumissa, Kultainen Sirppi, jossa ystävykset tekevät matkaa Gallian pääkaupunkiin Parisiumiin. Maantien varrella oleva taverna Iloinen Avernelainen tarjoaa matkalaisille "Akvitanian viinejä ja olutta".

Asterix tilaakin isännältä kaksi tuoppia, joista Obelix kumoaa omansa kertasiemauksella. Myöhemmin parivaljakko pistää parisiumlaisen kapakan remonttiin juotuaan vuohenmaitoa.

Albumissa Asterix ja Alppikukka Obelix osoittautuu oikeaksi olviveikoksi. Kaukana Alpeilla, nykyisen Sveitsin tienoilla, Obelix kiskaisee ensin nälkäänsä helvetialaisten isäntien juustofonduen ja sammuttaa sitten janonsa tynnyrillisellä olutta. Lopuksi hän sammua nyykähtää vuoren rinteeseen.

Britannian, Helvetian ja Parisiumin ohella Asterix ja Obelix törmäävät kaiken maailman oluihin vielä monta kertaa. Esimerkiksi Asterix Hispaniassa -kirjassa sankarit käyvät tyypillisessä vandalucialaisessa majatalossa, jossa syödään tekstin mukaan hilpeä illallinen. Tarjolla on "Päivän annos", joka sisältää "Makkaroita, kaalia ja laardia. Juomana olutta".

Päällikkö Aladobix paljastuu myös olutsiepoksi ja oluenpanijaksi. Albumissa Asterixin harharetket päällikkö löhöää rennossa jörndonnermaisessa asennossa kotitalonsa edustalla. Hän nostaa vaahtoavaa haarikkaansa ja huutaa ohikulkevalle Akvavitixille: "Terve, druidi. Olueni on valmista. Tule maistamaan."

Sarjakuvasankareilla oli minulle ala-asteikäisenä suuri merkitys. Asterixin, Tintin ja Ahmed Ahneen kautta hahmotin tietokirjojen ja telkkarin välittämää tosikkomaista maailmankuvaa aivan uudelta kantilta. Itse asiassa luulin hyvin pitkään, että englantilaiset todella juovat oluensa lämpimänä tai jopa lämmitettynä, kuten Asterix-sarjakuvissa lukee.

Oikea totuus valkeni minulle viimeistään, kun piipahdin 1980-luvulla ensimmäistä kertaa lontoolaisessa pubissa ja sain maistettavakseni aitoa bitteriä ja real alea. Niitä ei tarvinnut lämmittää, mutta pumppuhanasta valutettu ale osaltaan saattoi minut olutmatkalle, jolta ei enää ole paluuta - kiitos Asterixin ja brittioluiden.

Heikki Kähkönen

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja. OLUELLE on kerran kuussa julkaistava nettipakina, joka sisältää oluen makua ja ravintolakulttuuria.

HOK-Elannon OlutHuoneiden Kuukauden olut: pintahiivakäymisellä valmistettu brittiale Jack Frost 4,5 %.